Yksi tämän hetken akuutteja keskusteluja pyöräteiden suhteen on ns. kaksitaso- vs kolmitaso -ongelma. Kaupunkisuunnitteluvirasto ja Rakennusvirasto vääntävät asiasta ja etsivät yhteistä kantaa tulevasta pyöräinfrasta.
Tässä ei nyt puhuta perinteisistä pyöräteistä ollenkaan, antakaas kun esittelen kamppailijat:
Kolmitaso on kööpenhaminalainen pyörätie. Yksisuuntaisen pyörätien ja jalkakäytävän välissä on reunakivi, ja niin on pyörätien ja ajoradankin välissä. Risteyksissä pyörät ajavat ajoradan tasossa, ja jalankulkijat odottavat valoissa jalkakäytävän puoella. Oikeastaan sitä voisi kutsua korotetuksi pyöräkaistaksi, koska se on aivan kuin pyöräkaista, paitsi korotettu reunakivellä 6 senttiä ajoradan yläpuolelle. Kolmitasoja on suunniteltu Jätkänsaaren pääväylille.
Kaksitaso, josta tässä puhutaan, taas on samanlainen kuin kolmitasokin, paitsi jalkakäytävän kanssa samassa tasossa, 12cm ajoradan yläpuolella. Sekin siis on yksisuuntainen ja laskeutuu ajoradalle risteyksiin. Erona kolmitasoon on puuttuva tasoero jalkakäytävään, jonka korvaa kivi- tai maaliraita. Kaksitasoa on suunniteltu osalle Mechelininkadusta.
Poikkileikkaukset kolmitasosta (yllä) ja kaksitasosta (alla) vilkkaalla nelikaistaisella kadulla.
Molemmat ovat vilkkaiden pääväylien ratkaisuja, tarkoitettu paikkoihin, joissa on runsaasti sekä pyörä- että autoliikennettä. 30km/h asuinkaduilla autot eivät tarvitse omaa väylää, vaan sopivat pyörien kanssa yhdessä samalle ajoradalle, mutta 50 km/h kaduilla se ei enää onnistu.
Entäs muut ratkaisut?
Perinteisistä Helsinki-pyöräteistä ollaan pääosin luopumassa kaduilla. Siis kaksisuuntaisista pyöräteistä jalkakäytävän tasossa. Puistoihin niitä vielä tehdään, ja rannoissa ja joissain erityisissä paikoissa ehkä katujen viereenkin. Merkittäville liikenneväylille ne eivät kuitenkaan sovi, tämän ovat kaikki jo virastomaailmassa hyväksyneet. Kaksisuuntaisia pyöräteitä on kuitenkin ilonamme vileä pitkään, siksi paljon niitä on rakennettu.
Yhdistettyjä kevyen liikenteen väyliä ei varsinkaan tehdä enää yhdenkään kadun varteen, ja vanhatkin toivottavasti poistetaan mahdollisimamn nopeasti vaarallisina. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole lupaus, ainoastaan toive.
Pyöräkaistoja tullaan rakentamaan lisää, lähinnä paikkoihin, joissa nopeudet eivät vaadi reunakiveä pitämään autot sivussa, mutta jossa ruuhkien tai reitin jatkuvuuden takia tarvitaan erikseen näkyvää väylää pyöräilijöille.
Nyt kuitenkin kehän astuvat kaksitaso ja kolmitaso, tässä esitellyssä merkityksenä. Ottelun ensisijaisena arenana toimii Mannerheimintie välillä Postitalolta Oopperalle. Siihen on suunnitteilla pyörätiet jommalla kummalla periaatteella, ja liikennesuunnitelma halutaan lautakuntaan pian.
Kolmitason ongelmia
Pyörätielle parkkeeranneiden autoja on vaikeampi kiertää, koska pysäköinyt auto voi tukkia koko pyörätien, ja molemmilla reunoilla on reunakivi. Tosin jalkakäytävän kautta kiertäminen lienee itse asiassa laitonta.
Jos lumenauraus tehdään kovin viitteellisesti, pyörätein ja ajoradan välinen 6cm reunakivi käytännössä katoaa polanteen alle ja pyörätie muuttuu pyöräkaistaksi. Autot saattavat myös ajaa siinä tajuamattaan. Riski ei kuitenkaan liene kauhean suuri, ja koskeen vain pahimpia lumikelejä, jolloin kaikki ajavat varovasti muutenkin.
Kun pyörätien ja jalkakäytävän välissä on 6cm reunakivi, täytyy lumi aurata erikseen pyörätieltä ja jalkakäytävältä. Tämä tietysti maksaa enemmän. Toisaalta kolmitaso myös pakottaa erilliseen talvihoitoon. Tästä lisää myöhemmin.
Vilkkaan pyörätien vieressä kulkee usein bussikaista. Jos bussikuski menettää ajoneuvonsa hallinnan, voi se alkaa heittelehtiä, eikä 3cm reunakivi riitä estämään bussin perän heilahtamista pyörätien puolelle. Tietoa tälläisten hallinnan menettämisten yleisyydestä minulla ei kyllä ole. (EDIT: 6cm reunakivellä ei liene riksi)
Kolmitasoratkaisu, eli korotettu pyöräkaista kööpenhaminassa. Paikallisessa kielessä nämä ovat vain pyöräteitä, koska meikäläisiä vanhoja kaksisuuntaisia ei Köpiksessä tunneta lainkaan.
Kolmitason etuja
Matalan reunakiven yli voi nousta takasin pyörätielle, jos joutuu väistämään autoa ajoradan puolelle, kuten laillisesti kuuluu.
Kolmitaso on myös pakko aurata talvella erikseen jalkakäytävästä, luoden talvellakin oman väylän pyörille. Sen hiekottamiselle ei myöskään ole yhtäkään edes etäisesti järkevää perustetta, joten siitäkin luvouttaneen. Tälläinen toimintatapojen pakotaminen infrastruktuurilla on tietenkin aika pöhköä, mutta ei ennenkuulumatonta. Esteettömyysreunakivien (niistä lisää toinen kerta) yksi suurimpia etuja on se, kuinka ne pakottavat tekemään asennustyöt tarkemmin.
Ehkä tärkeimpänä etuna kolmitaso eroaa selvästi vanhoista kaksisuuntaisista pyöräteistä, aiheuttaen siten vähemmän väärinymmärryksiä ja liikenneriskejä. Kävelijät eivät toikkaroi kolmitasolle tai pyöräilijät aja väärään suuntaan niin helposti.
Kaksitason ongelmia
Kaksitason suurin ongelma on, että se muistuttaa liikaa nykyisiä kaksisuuntaisia pyöräteitä. Jalankulkijat kävelevät pitkin poikin sitä, ja pyöräilijät erehtyvät ajamaan väärääkin suuntaan. Näitä ongelmia voidaan rajoittaa suunnitteluratkaisuin (laskeutuminen riittävästi ennen risteyksiä, suojatievalotolppien oikea sijoittelu, jne), mutta ei täysin poistaa. Kun “kevyen liikenteen” liikennekulttuurimme on nykyisellä huonolla tolalla, sen muuttaminen vaatinee dramaattisempia muutoksia infraan.
Kaksitaso myös mahdollistaa nykytyylisen talvihoidon, jossa pyörätie ja jalkakäytävä molemmat aurataan yhdeksi yhdistetyksi kevyen liikenteen väyläksi ja hiekotetaan kokonaisuudessaan. ratkaisu ei toki tähän pakota, mutta mahdollistaa sen, eikä into talvikunnosspaidon kehittämiseen ole vielä sillä tasolla, että siihen voisi luottaa (tästäkin lisää toinen kerta).
Kakstitasoratkaisu Tukholmassa. Tukholmassa on sekä kolmi- että kaksitasoratkaisuja.
Kaksitason etuja
Kaksitaso on hiukan halvempi rakentaa (uusilla alueilla noin 10%), ja luultavasti merkittävästi halvempi ylläpitää. Ylläpitokustannuksia ei tosin ole vielä arvioitu, ja laskuetumiset risteyksiin vaativat joka tapauksessa nykyisestä poikkeavia ratkaisuja, oli reunakiviä yksi tai kaksi. Tätä ei pidä suoralta kädeltä mitätöidä argumenttina, koska rahalla on väliä, eikä sitä voida käyttää rajatta. Toisaalta pyöräinfran kustannukset ovat mitättömät verrattuna sen hyötyihin, puhuttiin sitten kaupunkikehityksestä tai kansanterveydestä.
Kaksitasolle pysäköineen auton voi myös ohittaa jalkakäytävän puolelta, joutumatta ajoradalle. Käytäntö tosin on laillisesti kyseenalainen, koska eihän jalkakäytävällä saa ajaa pyörällä.
Kaksitaso mahdollistaa joustavamman väylän käytön ahtaissa paikoissa, kun runsaan pyöräliikenteen oloissa pyörät voivat muutenkin ohitella toisiaan jalkakäytävän kautta, ja vastaavasti kävelijät helposti pyörätien puolella. Voidaan tosin perustellusti sanoa, että juuri tälläisestä joustavuudesta halutaan eroon.
Lopuksi
Kysynkin teiltä, arvon lukijat, näkemyksiä tähän kysymykseen. Onko jommassa kummassa ratkaisussa hyviä tai huonoja puolia, joita en tuonut esiin? Mitkä argumentit ovat oleellisia ja mitkä sivuseikkoja? Kummalla ajaisit mielummin ja miksi? Kumpi tuntuu turvallisemmalta?
Mikään demokraattinen elin ei tätä päätöstä varsinaisesti tee, vaan kyse on virkamiestasolla jahkattavasta asiasta, joka tulee luottamushenkilöiden eteen pikkuhiljaa yksi katu kerrallaan. Käytännössä lähiviikkojen aikana ratkaistaan, miltä Helsingin tärkeimmät pyörätiet näyttävät lähivuoskymmeninä.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös lautakuntablogissani. Kirjoitan sinne Rakennusvirastoa ohjaavan Yleisten töiden lautakunnan tapahtumista ja päätöksistä. Kunnallisdemokratian ruohonjuuritasosta kiinnostuneiden kannattaa seurata.
EDIT: Kolmitason reunakivien korkeus muutettu 6+6cm, 3+9 oli keskeneräinen idea josta on ilmeisesti luovuttu sen osoittauduttua huonoksi. Kommenteissa alla lisää.
