Riskin ymmärtämisen vaikeudesta

torstai, 1. kesäkuuta 2017

Eli miksi on niin tolkuttoman vaikea keskustella kypäristä asiapohjalta osa 2

Tämä on jatko-osa edelliseen artikkeliini Ajattelun ja argumentoinnin vaikeudesta. Tässä osassa tutustumme ihmisen epärationaalisuuteen, ymmärrämme mitä on todellinen ja kulttuurinen turvallisuus sekä valmistamme herkullista jälkiruokaa. 

Varoitus: Sisältää brutaaleja kuvia ja mielikuvia, jotka saattavat ahdistaa herkimpiä lukijoita. Artikkelin alaotsikoihin voi linkata suoraan.

Sisältö

“Miten niin kypäräkampanjointi saa pyöräilyn näyttämään vaaralliselta?”

Ja muut sen kaltaiset ristiriidat

Moni kiistää, että kypäräkampanjointi saisi pyöräilyn näyttämään vaaralliselta. Tällaisten lausuntojen antajat ovat usein kypäräadvokaatteja, jotka pitävät kypärää hyvin tärkeänä ja siten puhuvat itsensä kanssa ristiin. Esimerkiksi näin:

“Minä en ainakaan usko, että kypäräkampanjointi saa pyöräilyn näyttämään vaaralliselta. […] En ikinä uskaltaisi ajaa pyörällä ilman kypärää.”

Lausunnon esittäjä toimii siis itse vastaesimerkkinä omalle väitteelleen.

Sivujuonteena, tällainen henkilö toimii myös esimerkkinä riskikompensaation olemassaolosta. Kypärä päässä hän on valmis ottamaan (kuviteltuja) riskejä, joita hän ei muuten ottaisi.

Vastikään eräässä sosiaalisen median keskusteluketjussa joku oli huolissaan siitä, että joukko ihmisiä ehkä jättää käyttämättä kaupunkipyöriä, koska systeemi ei tarjoa kypäriä. Myöhemmin keskustelussa hän penäsi tieteellistä näyttöä sille, että kypäristä jauhaminen vaikuttaisi negatiivisesti pyöräilyn suosioon. Juuri kun oli itse oleellisesti esittänyt, että se vaikuttaa negatiivisesti pyöräilyn suosioon.

Hesarissa julkaistiin kypärälakia puolusteleva mielipidekirjoitus:

”Johan terve järkikin sanoo, että jos kaatuessaan lyö päänsä katuun, vakavan vammautumisen riski vähenee huomattavasti, jos käyttää kypärää.

Ajatusta, että kypäräpakko luo mielikuvaa vaarallisesta liikuntamuodosta, en ymmärrä ollenkaan.”

Sen lisäksi, että kirjoitus syyllistyy perinteiseen väärään dilemmaan ja siinä ohitetaan todennäköisyys joutua onnettomuuteen, sekin on ristiriidassa itsensä kanssa.

Ensin kirjoittaja pelottelee päävammalla, jolta kypärä voisi pelastaa, ja sitten hän pitää käsittämättömänä, että kypärä yhdistettäisiin vaarallisuuteen.

Minulle ristiriita on päivänselvä. Mutta selvästikään kaikille se ei ole. Joku ehkä ajattelee: Mutta eihän siinä pelotella, vaan ainoastaan neutraalisti todetaan, että vammautumisen riski pienenee. Niin. Pohditaanpa tätä asiaa hetki.

On totta, että kypärää käyttämällä päävamman riski pienenee. Tosin, se ei pienene läheskään niin paljon kuin yleisesti kuvitellaan. Mutta ei tällä kertaa jäädä siihen.

Ja nyt tarkkana. Pyöräilystä ei puhuta tässä mitään. “Kypärää käyttämällä päävamman riski pienenee” on totta myös kävelylle, portaiden kiipeämiselle, autoilulle ja niin edelleen.

Kun kypärää käyttämällä vammautumisen riski pienenee melkein missä tahansa aktiviteetissa, miksi “todeta” tämä tosiasia ainoastaan pyöräilyn kohdalla? Miksi vaatia kypärää pyöräilyssä, mutta ei esimerkiksi autoilussa tai jalankulussa? Siinä ei ole järkeä.

Paitsi. Jos pyöräily on selvästi vaarallisempaa kuin muut aktiviteetit. Silloin siinä on järkeä.

Siispä toteaminen “Kypärää käyttämällä päävamman riski pienenee” ei ole neutraali toteamus, vaan siihen sisältyy viesti: Pyöräily on vaarallista. Vaarallisempaa kuin muu tavallinen elämä, jossa ei käytetä kypärää. Vaikka tämä ei pidä paikkaansa.

Pyöräily ei ole selvästi vaarallisempaa. Pyöräilyn riskit ovat samaa suuruusluokkaa kävelyn ja autoilun kanssa. Ja on muita, paljon vaarallisempia aktiviteetteja, joihin kenelläkään ei tulisi mieleenkään vaatia kypärän käyttöä, kuten vaikkapa alkoholin käyttö. Autoilukypärä voisi pelastaa merkittävän määrän ihmishenkiä, koska siitä voisi tehdä järeän, toisin kuin pyöräilykypärästä, jonka on oltava kevyt ja ilmava. Kyllä, sen lisäksi, että autoissa on turvavyöt ja turvatyynyt, autoilukypärä voisi pelastaa monia ihmishenkiä.

Usein esitetään, että kyllähän pyöräilykypärien käyttöä voi edistää “positiivisella markkinoinnilla”, ilman pelottelua ja niin edelleen. Valitettavasti tämä kaunis ajatus on loogisesti mahdoton. Ylipäätään minkään turvavälineen markkinointi ei voi perustua mihinkään muuhun kuin kyseisen aktiviteetin vaaroilla pelotteluun. Vaara on oltava, jotta turvavälineelle olisi tarve. Jos vaaraa ei ole, tai jos riski on hyvin pieni, ei turvavälinettäkään tarvita.

Vaikka vaaraa ei lausuttaisi ääneen, se tulee silti väistämättä viestitetyksi. “Käytä kypärää!” – ihmiset kyllä ymmärtävät, tietoisesti tai alitajuisesti, mitä vaaraa kypärällä on tarkoitus vähentää. Rivienvälipropaganda menee jopa tehokkaammin perille. Kirjoittamattomaan viestiin ei voi suhtautua kriittisesti, jos se ei koskaan käy tietoisuuden kautta.

Pyöräilykypärien tapauksessa kaikki kampanjointi kantaa lisäksi mukanaan historiallista taakkaa. Ihmisiä on vuosikausia peloteltu aivovammoilla ja liiskaantuvilla kananmunilla, niin että mielleyhtymä on hyvinkin selvä, kun pyöräilykypärä mainitaan. Tätä vaarallisuuden mielikuvaa ei noin vain pyyhitä pois.

Vesimelonit

Eli kuinka valmistat herkullista ja terveellistä jälkiruokaa

Liikenneturva on vuosien saatossa saanut avukseen joukon innokkaita amatöörikypärävalistajia. Koska näillä henkilöillä ei luonnollisestikaan ole käytettävissään tieteellisen tutkimuksen metodeja ja resursseja, eikä sellainen taida heitä paljon kiinnostaakaan, he ovat keksineet, että vesimelonin pudottaminen kätevästi todistaa kypärän tehokkuuden.

Meloni nähkääs räjähtää dramaattisesti kappaleiksi, kun sen pudottaa kovalle alustalle usean metrin korkeudesta (myös: kananmuna). Viesti on tämä:

Meloni on sinun pääsi. Sinunkin pääsi halkeaa kappaleiksi, jos lähdet pyöräilemään etkä laita kypärää päähän. Katso, miten punainen mehu valuu melonista ulos. Se on ihan kuin verta.

Yle Akuutti demonstroi kallon halkeamista vesimelonilla.

Toiset tykkäävät vääntää rautalangasta, siltä varalta että analogia jäi jollekulle vielä epäselväksi:

Velogin kypärävalistusvideo vääntää analogian rautalangasta. Mustavalkokuva ja punainen väri tehostavat veriefektiä.

Kysykää nyt ihmeessä vielä, että miten niin kypäräkampanjointi saa pyöräilyn näyttämään vaaralliselta. Ja näitä videoita näytetään lapsille.

No, ihmisen pää ei tietenkään ole vesimeloni. Kallo ei ole vesimelonin kuori, eivätkä aivot ole se vetinen hedelmäsisälmys. Mutta leikitäänpä hetki, että on.

Ylen videolla vesimeloneita pudotellaan seitsemän metrin korkeudesta kypärän kanssa ja ilman.

Odotetusti kuvaaja saa pärskeet naamalleen, kun meloni pudotetaan ilman kypärää. Ja odotetusti kypärä pitää vesimelonin suunnilleen kasassa. Kuten mikä tahansa muukin materiaali, joka on sovitettu melonin kokoon ja estää kappaleita leviämästä pitkin tannerta. Efekti on sama – pahoittelen brutaalia vertausta – kuin jos hyppäät pilvenpiirtäjän katolta vaatteet päällä tai ilman. Kannattaa hypätä vaatteet päällä, niin pelastuslaitoksen ei tarvitse etsiä ruumiinkappaleita kovin kaukaa.

Mitä kypärällisen melonin sisälmyksille on tapahtunut, emme koskaan saa tietää. Hyvin todennäköisesti meloni on kärsinyt vakavasta diffuusista aksonivauriosta. Lopputarkastelu osoittaa, että kypärä ei ole onnistunut edes estämään melonin “kalloa” halkeamasta:

Melonin ”kallo” on haljennut kypärästä huolimatta.

Toki pyöräilykypärää ei ole suunniteltu 7 metrin pudotukseen, vaan 1,5 metrin pudotukseen.

Yle Akuutti testasi jääkiekkokypärää vesimelonilla. Videolla sama meloni pudotetaan noin metrin korkeudelta kypärän kanssa ja lopuksi aikuisen miehen pään korkeudelta kypärän kanssa ja ilman.

“Ei naarmuakaan! Täysin… vähän pehmeni mutta täysin hyvä vesimeloni edelleen. Kyllä se suojaa.”

Vähän pehmeni eli sisälmykset menivät mehuksi kypärästä huolimatta. Mutta meloni on edelleen täysin hyvä vesimeloni – siis syötäväksi kelpaava. Tämä testi osoittaa yhden asian: Jos koet kauppareissulla pakottavaa tarvetta heitellä vesimelonia maahan, mutta et halua että mehut valuvat ulos ja sotkevat laukkusi, kannattaa pudottelun ajaksi laittaa melonille kypärä päähän. Kotona melonia ei tarvitsekaan enää pilkkoa. Työnnät vaan pillin sisään ja ryystät mehut masuun.

Viime vuosina on uutisoitu, miten aivovammat ovat riski jääkiekossa, ja miten kypärät eivät pysty estämään niitä.

Syyllistäminen ja pelottelu on viety äärimmilleen tällä Velogin melonivalistusvideolla.

Lisäys 2.6.2017: Tarkkaavainen lukija huomasi, että Velogin ”Mauno Munapäätä” on heikennetty etukäteen. Meloni halkeaa siististi kahtia mustan viivan kohdalta.

Munapään Maken kallo näyttää olevan valmiiksi halki.

Tiedän että melonivideoiden tekijät tarkoittavat hyvää, ja varmaan he kokevat tekevänsä arvokasta valistustyötä. Valitettavasti se ei poista heidän toimintansa haitallisuutta. Eikä sitä, että vesimelonin pudottelu ei todista kypärän aivovammojen ehkäisevyydestä yhtään mitään.

Turvallisuus on kulttuurinen ilmiö

Puhutaan vielä muutama sana Valtti ja Maltti -videosta, koska siinä kiteytyy kypäräkeskustelujen ongelma.

Maltti heittää vesimelonit maahan usean metrin korkeudelta näyttääkseen, miten sinunkin pääsi mäjähtää kappaleiksi asfaltille, jos et käytä kypärää. Kuitenkin hänen oma päänsä on samaan aikaan samalla korkeudella, jolta vesimeloni putoaa, eikä hänellä ole kypärää eikä turvaköyttä.

Jos katsoit videon lukematta edellistä tekstiäni, luultavasti et kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että Maltti ja Valtti kiipeävät talon katolle ilman turvavarusteita, etkä nähnyt siinä mitään ongelmaa.

Minäkään en kiinnittänyt siihen mitään huomiota ensimmäisellä katselukerralla, enkä nähnyt siinä mitään ongelmaa. Huomasin sen vasta, kun katsoin videon toisen kerran kriittisellä silmällä – ajatuksella, mikä tässä videossa on pielessä.

Syy, miksi emme huomanneet sitä heti, on seuraava. Meillä ei ole Suomessa sellaista tahoa, esimerkiksi kiipeilyturvallisuusjärjestöä tai tee se itse -kattoremonttijärjestöä, joka aktiivisesti toisi kaiken kansan tietoisuuteen katolle kiipeilyn vaaroja ja turvavälineiden käytön tärkeyttä. Jos olisi, olisimme paljon tietoisempia katolla kiipeilyn riskeistä. Olisimme heti kiinnittäneet huomiota turvavarusteiden puuttumiseen, ja että minkälaista esimerkkiä tässä lapsille oikein annetaan.

Joku voisi tähän tuhahtaa, että eihän se ole videon pointti. Niin. Videon pointti on promotoida pyöräilykypärää. Kypärähuumassa kypärän alkuperäinen tarkoitus eli turvallisuus on unohtunut kokonaan. Tärkeintä ei ole enää turvallisuus vaan pyöräilykypärä.

Turvallisuus on kulttuurinen ilmiö. Pidämme vaarallisena sitä, minkä meille kerrotaan olevan vaarallista. Pelkäämme kidnappauksia, terrori-iskuja ja lento-onnettomuutta, vaikka niiden riski on mitättömän pieni. Emme pelkää liikkumattomuutta, sokeria tai alkoholia, vaikka todennäköisesti kuolemme johonkin näistä, jos emme kuole vanhuuteen. Pelkäämme päävammaa pyöräilyssä, mutta emme päävammaa autoilussa tai kävelyssä. Ei siksi, että päävamma autoilussa tai kävelyssä olisi oleellisesti epätodennäköisempi, vaan siksi, että meidän ei käsketä pelätä päävammaa autoilussa tai kävelyssä.

Pelkoon on helppo vedota, ja kaupalliset toimijat osaavat käyttää sitä hyväksi. Pelon ympärillä toimii kokonainen turvallisuusbisnes, joka on esimerkiksi onnistunut vakuuttamaan pienten lasten vanhemmille, että heidän lapsensa tarvitsevat konttauskypärää.

Kukaan ei tietenkään halua myöntää, että oma riskikäsitys ei perustu rationaalisuuteen vaan fiilikseen, jota on manipuloitu turvallisuuspropagandalla. Ihmiset haluavat pitää itseään järkevinä olentoina. He sanovat: Pyöräilykypärän käyttäminen on tervettä järkeä. Mutta silloin “tervettä järkeä” on myös jalankulkukypärän ja autoilukypärän käyttäminen.

Turvallisuus ja riski kuvaavat samaa asiaa. Mitä pienempi riski, sitä turvallisempaa, ja mitä suurempi riski, sitä vaarallisempaa. Semanttinen ero on siinä, että riski on tilastollinen tai matemaattinen käsite, joka perustuu empiiriseen todellisuuteen, kun taas turvallisuus on – vaikkakin periaatteessa sama asia kuin riski –  käytännössä kulttuurinen ilmiö, joka perustuu mielikuviin.

Jos jokin aktiviteetti on kulttuurissa tavanomaista, sitä ei pidetä kovin vaarallisena, vaikka se sitä objektiivisesti katsoen olisikin.

Kulttuurinen tavanomaisuus ei kuitenkaan tee mistään aktiviteetista todellisuudessa turvallisempaa, eikä kulttuurinen epätavanomaisuus tee mistään aktiviteetista todellisuudessa vaarallisempaa. Esimerkiksi ylinopeuden riskit eivät vähene sillä, että se on hyvin yleistä ja “normaalia”.

Saman aktiviteetin kulttuurinen turvallisuus on vaihdellut eri aikoina, vaikka sen todellinen riskitaso ei olisi muuttunut, tai vaikka se olisi muuttunut päinvastaiseen suuntaan. 90-luvulla ei pidetty ilman kypärää pyöräilyä vaarallisena. Toisin on nykyään, vaikka pyöräily on objektiivisesti katsoen selvästi turvallisempaa kuin 90-luvulla.

Toinen esimerkki turvallisuuden kulttuurisesta luonteesta ovat ihmiset, jotka pitävät pyöräilykypärän käytön edistämistä tarpeellisena, mutta puhetta jalankulkukypärästä tai autoilukypärästä he pitävät absurdina vitsinä. He eivät kuitenkaan osaa selittää, miksi kypärän vaatiminen pyöräilyyn on vain järkevää, mutta jalankulkuun tai autoiluun ei.

Syy ei ole se, että riskitasot näissä liikennemuodoissa poikkeaisivat oleellisesti toisistaan. Syy on kulttuurinen – pyöräilykypärä on sosiaalisesti hyväksytty asia ja kulttuurissamme on nykyään tavanomaista vaatia sellaista pyöräilijältä, mutta ei autoilijalta tai jalankulkijalta. Ihmisistä tuntuu, että pyöräilyssä tarvitaan kypärää mutta jalankulussa tai autoilussa ei tarvita.

Riskinpienennysrituaali

Kuinka turvallista sitten joku asia on, kun se on ”turvallista”?

Vastaus riippuu ihmisestä ja aktiviteetista. “Turvallinen” toiminta – tai riittävän turvallinen toiminta – on sellaisen riskitason rajan alapuolella, jota pidämme vielä hyväksyttävänä. Eri aktiviteeteissa raja voi olla eri tasolla. Ja eri ihmisille sama aktiviteetti voi olla hyväksyttävän riskitason rajan eri puolilla. Joku voi esimerkiksi pitää jääkiekkoa niin vaarallisena, ettei halua sitä sen takia harrastaa. Mutta jääkiekon harrastajille lajin riskit ovat hyväksyttävissä.

Hyväksyttävään riskitasoon vaikuttaa myös se, millaisia hyötyjä odotamme toiminnalla saavuttavamme. Jos joku on vaikka myöhästymässä tärkeältä lennolta, hän saattaa nostaa itselleen hyväksyttävää riskitasoa liikenteessä, jotta ehtisi lennolle.

Riskikompensaatio tarkoittaa sitä, että jos tunnemme olomme hyvin turvalliseksi, toimimme riskialttiimmin, koska toiminta pysyy mielestämme vielä hyväksyttävän riskitason rajan alapuolella. Jos autossa on abs-jarrut, kuljettaja saattaa pitää lyhyempää etäisyyttä edellä ajavaan.

Havainnollistan riskitasoa seuraavalla janalla. Käytännön syistä jana ei ole lineaarinen vaan suuntaa-antavasti logaritminen. Suurin osa arkielämän toiminnoista sijoittuu lähelle nollaa prosenttia. Niiden riskitasot ovat prosentin murto-osia, esimerkiksi 0,005 %. Jos riskitaso on 50 %, kyseessä on jo erittäin vaarallinen toiminta. Nollaa prosenttia voi lähestyä, mutta sitä ei voi koskaan saavuttaa.

Riskiä havainnoillistava jana. Asteikko on suuntaa-antavasti logaritminen.

Pidämme kävelyä turvallisena. Jos joku käyttää pyöräilykypärää, silloin hän ei pidä ilman kypärää pyöräilyä riittävän turvallisena. Tämä väite varmasti herättää vastalauseita. On toki muitakin syitä käyttää kypärää kuin turvallisuus, kuten esimerkiksi sosiaalinen paine tai virheellinen käsitys siitä, että laki siihen velvoittaisi. Mutta jos joku käyttää kypärää siksi, että ei siitä mitään haittaakaan ole, mutta ei käytä kävellessään kypärää, vaikka ei siitä mitään haittaa kävellessäkään ole – silloin hänelle ilman kypärää kävely on hyväksyttävän riskitason alapuolella, kun taas ilman kypärää pyöräily on hyväksyttävän riskitason yläpuolella.

Kaikessa elämässä on riski. Riskiä ei voi koskaan kokonaan poistaa. Pidämme monia jokapäiväisen elämän aktiviteetteja turvallisina, vaikka kaikessa toiminnassa on omat riskinsä. Pidämme turvallisena syömistä, vaikka ruokaan voi tukehtua. Portaita nousemista, vaikka kompastuessasi voit pudota hyvinkin korkealta. Kävelyä, vaikka voit liukastua ja lyödä pääsi tai jäädä auton alle – jopa jalkakäytävällä. Voit jopa saada kirveestä päähän metrossa matkustaessasi.

Kukaan ei kiistä, etteikö pyöräilyssä ole riskejä. Tietenkin on, kuten kaikessa elämässä. Riski ei kuitenkaan ole kovin suuri. Se ei ole oleellisesti suurempi kuin jalankulussa ja autoilussa. Pyöräilyn riskitasoon voi itse vaikuttaa ajamalla varovasti.

Riskiä ei voi koskaan kokonaan poistaa, mutta sitä voi yleensä pienentää loputtomasti. Esimerkiksi ajamalla hitaammin, käyttämällä kypärää, polvisuojia, rannesuojia ja kyynärsuojia tai olemalla poistumatta kotoa – tällöin tosin liikkumattomuudesta johtuvan sairastumisen riski kasvaa merkittävästi.

Toiset toimenpiteet pienentävät riskiä oleellisesti, toiset marginaalisesti. Esimerkiksi ajonopeuden laskeminen pyöräilyssä 30 km/h:sta 20 km/h:een pienentää riskiä selvästi enemmän kuin kypärän käyttäminen – jo siksi, että ajonopeus vaikuttaa kaatumisen riskiin, kun taas kypärä ei vaikuta siihen lainkaan. On turvallisempaa ajaa 20 km/h ilman kypärää kuin 30 km/h kypärän kanssa. Tietysti voi valita sekä alemman ajonopeuden että kypärän. Niin kauan kun ei vaaranna muita ihmisiä, jokainen valitsee itse, millaisia riskejä haluaa ottaa, tai kuinka pitkälle haluaa riskin pienentämisessä mennä.

Käytännössä riskinpienennystä ei harrasteta loputtomiin, sillä jossain vaiheessa siitä ei koeta olevan enää mainittavaa hyötyä suhteessa haittoihin. Ihminen vetää rajan johonkin ja toteaa, että nyt on riittävän turvallista. Muuten elämästä tulisi tarpeettoman hankalaa.

Riskinpienennys perustuu useammin ideologiaan kuin logiikkaan ja matematiikkaan. Riskinpienennys on rituaali, joka turvallisuustietoisen kunnon kansalaisen kuuluu suorittaa. Riskinpienennykseen ei läheskään aina valita sellaista toimenpidettä, joka tehokkaimmin pienentää riskiä, vaan sellainen toimenpide, joka ei uhkaa vallitsevaa ideologiaa. Liikenneturvallisuutta parantaisi tehokkaimmin autoliikenteen nopeuksien laskeminen. Tätä ei kuitenkaan tehdä, sillä se uhkaisi autoilun hallitsevaa asemaa yhteiskunnassa ideologisella tasolla – vaikka käytännössä se voisi jopa sujuvoittaa autoilua, kun liikennevaloja voidaan poistaa. Edes Liikenneturva ei vaadi taajamarajoituksen laskemista vaan sen sijaan paasaa pyöräilykypärästä, pyöräilykypärä kun ei uhkaa vallitsevaa ideologiaa. Vaikka juuri Liikenneturvan kuuluisi vaatia niitä toimenpiteitä, jotka kaikista tehokkaimmin parantavat liikenneturvallisuutta.

Jos toinen aktiviteetti on selvästi turvallisempi kuin toinen, molemmilta vaaditaan silti riskinpienennysrituaalia. Ei ole merkitystä, aleneeko riskitaso oleellisesti. Merkitystä on sillä, että riskinpienennysrituaali suoritetaan. Luterilainen solidaarisuus vaatii, että kaikkien on tehtävä jotain, oli se jotain sitten tehokasta tai ei. Tällä esimerkiksi perusteltiin pyöräilykypärän käyttösäännöstä aikoinaan. Riskinpienennysrituaali on yksi liikennemoralismin muoto. Sen päätavoitteena ei ole parempi liikenneturvallisuus vaan moraalisen oikeuden toteutuminen.

Saman riskitason aktiviteeteilta olisi loogista vaatia samanlaista riskinpienennystä, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Pyöräilyssä vaaditaan kypärää, mutta jalankulun riskinpienennysrituaaliksi riittää heijastin. Autoilukypärää ei vaadita, koska autoilija on jo suorittanut riskinpienennysrituaalinsa turvavyöllä ja turvatyynyllä, vaikka niistä huolimatta ihmiset saavat kohtalokkaita päävammoja autoilussa, ja autoilukypärä voisi pelastaa monia.

En todellakaan ole vaatimassa, että kaikkien ihmisten pitäisi toimia täysin johdonmukaisesti turvallisuusasioissa, tai että pyöräilykypärää saisi käyttää vain jos käyttää myös kävelykypärää. Mutta silloin kun riskitason alentamisesta säädetään lailla tai liikennevalistukseen käytetään huomattavat määrät julkisia varoja, sen on oltava johdonmukaista. Jos liikennevalistus todella tähtää turvallisuuden parantamiseen eikä esimerkiksi oman olemassaolonsa oikeutukseen, sen pitäisi keskittyä ensisijaisesti varovaiseen ajotapaan – erityisesti autoilijan varovaiseen ajotapaan – eikä pyöräilykypärään. Kypäräkampanjointi on saanut älyttömät mittasuhteet siihen nähden, kuinka vähän pyöräilykypärä pienentää riskiä suhteessa muihin, tehokkaampiin toimenpiteisiin.

Sen lisäksi kypäräkampanjointi on kansanterveyden kannalta nettohaitallista, koska se pelottelee ihmisiä pyöräilyn vaaroilla.

Lopuksi

Aiheesta jäi vielä paljon sanomatta. Ehkä ensi kerralla. Lopuksi kuva kävelykuplasta. Se vähentää merkittävästi torson, käsien, niskan ja pään vammoja.

Kävelykupla parantaa jalankulkijan turvallisuutta.

Marjut Ollitervo

avatar

Kirjoittaja on Pyöräkaista Hämeentielle -aloitteen toinen tekijä, Pyöräliiton hallituksen jäsen sekä toiminut Helsingin Polkupyöräilijöiden hallituksessa varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana vuosina 2013-2016.

Lisää tältä kirjoittajalta

Vastaa