Rattiraivosta

lauantai, 22. elokuuta 2015

Meilahden päälleajon jälkeen vellovassa keskustelussa nousee yhä uudelleen esiin argumentti, jonka yksi muotoilu menee kutakuinkin näin:

“Muistakaa että polkupyöräilijä häviää aina autolle. Ei paljoa lohduta olla oikeassa, kun makaa ruumishuoneella.”

Tämä on tietysti totta. Se on samalla tavalla totta kuin se, että jalankulkija häviää autolle, moottoripyörälle että polkupyörälle, henkilöauto häviää bussille, ja fyysisessä yhteenotossa nainen häviää miehelle. Kuitenkin vain pyöräilijöitä katsotaan tarpeelliseksi erikseen muistuttaa omasta haavoittuvuudestaan.

On helppo löytää tilanteita joissa muistustus on paikallaan. Autosta voi oikeasti olla vaikea havaita nopeasti liikuvaa pyöräilijää. Olen itse ollut kääntymässä oikealle, katsonut ja pyörittänyt päätäni, mutta silti se oli yhtäkkiä vieressäni, tyhjästä ilmestynyt pyöräilijä. Tilannenopeus oli meillä molemmilla onneksi kohdallaan.

Kuitenkin se, että sama varoitus toistetaan jokaisessa pyöräkeskustelussa, silloinkin kun puhutaan autoilijoiden pyöräilijöihin kohdistamasta kiusanteosta, kertoo pyörävihamielisestä ilmapiiristä. Jokainen säännöllisesti ajoradalla pyöräilevä (laillisesti, paikassa jossa ei pyörätietä ole, pitääkö se aina erikseen mainita?), tietää mitä kiusanteko tarkoittaa: kiilailua, takalokasuojassa kiinni ajoa, tööttäilyä säikyttelytarkoituksessa. Näissä tilanteissa ei tosiaankaan ole kyse siitä, etteikö autoilija olisi huomannut pyöräilijää. Siinä yhteydessä muistuttelu siitä, että pyöräilijä on tilanteessa heikoilla, on parhaimmillaankin hurskastelua, pahimmillaan uhkailua.

Suhtautumisesta pyöräilijöihin tulee mieleen 70-luvun liikennevalistus. Meidät 70-luvun lapset opetettiin pelkäämään autoja ja väistämään aina. Odotimme suojatien edessä kunnes viimeinenkin auto oli mennyt. Katso ensin vasemmalle, sitten oikealle, ja vielä kerran vasemmalle. Miksi vasemmalle katsominen oli tärkeämpää kuin oikealle, ei minulle oikein valjennut, mutta autoja opin kunnioittamaan. Jopa siinä määrin, että kun pyöräillessäni jouduin ohittavan rekan nurin tönäisemäksi, uskoin että syy oli minun, kun en kerran mahtunut ajamaan siinä missä ajoin. Suojatiesäännöstä kuulin ensimmäisen kerran vasta mentyäni itse autokouluun.

Palkitsivatko autoilijat meidät joustavuudestamme antamalla tietä, kuten laki vaati? Eivät tietenkään. Ihmisillä nyt on taipumus ottaa vastaan etuoikeus joka heille tarjottimella annetaan.

Pelottelevan liikennevalistuksen tarkoitus oli hyvä, ja se oikeasti paransikin turvallisuutta. Lasten liikennekuolemien määrä on romahtanut. Toki siihen on muitakin syitä kuin saamamme liikennevalistus. Silti kyseessä oli niin törkeä vahvemman oikeuden siunaaminen, että sellaiseen olisi mahdotonta enää alistua. 70-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, matkustelleet, ja nähneet millaista voi olla kun suojatiesääntö on muutakin kuin kuollut kirjain.

Pyöräilyn kohdalla ongelman ydin on siinä, että pyöräilijöitä ei oikein pidetä osana normaalia liikennettä. Autoilijalla on päässään mielikuva “normaalista liikenteestä”, johon sisältyvät autot, liikennevalot, parhaassa tapauksessa myös valotonta suojatietä ylittävät jalankulkijat, mutta harvemmin pyöräilijät ajoradalla. Kun siis kiireinen autoilija näkee edellään ajoradalla polkevan pyöräilijän, hän vertaa tilannetta mielessään tähän “normaaliin liikenteeseen”, joka tarkoittaa muuten samaa liikennetilannetta ilman pyöräilijää, jolloin pyöräilijä luonnollisesti hidastaa menoa.

Samalla matkalla on kuitenkin loputtomasti muita asioita jotka pakottavat hidastamaan, jopa pysähtymään: punaisia liikennevaloja, risteävää liikennettä, jalankulkijoita. Ne kaikki kuitenkin mielletään osaksi “normaalia liikennettä”, joten samanlaista vertailua ei tehdä. Jalankulkijan ei tarvitse perustella, miksi hän ylittää Hämeentietä juuri tässä ja juuri tähän aikaan, sen sijaan että kiertäisi jotain muuta kautta. Muun autoliikenteen olemassaolon oikeus nyt on itsestään selvää. En ole kuullut ehdotettavan, että linja-auton ei tarvitsisi noudattaa liikennevaloja, koska “bussilla on aikataulu” (Muistakaa, henkilöauto häviää aina bussille!. Ei lohduta olla oikeassa kun makaa ruumishuoneella!).

Rattiraivosta päästään eroon vasta kun pyöräilijät aletaan nähdä osana normaalia liikennettä. Se on mahdollista kun heitä on niin paljon että heihin totutaan. Pyöräilijän pitäisi siis omankin etunsa vuoksi uskaltautua ajoradalle jalkakäytävällä ajamisen sijaan, silloin kun pyörätietä ei ole käytettävissä.

 

9 thoughts on “Rattiraivosta

  1. 70-luvun lapsena tunnistan tuon kasvatuksen erittäin hyvin. Ole aina nöyrä ja kiltti. Itse en osaa oikein vieläkään kävellä suojatielle, jään aina odottamaan että kaikki muut ovat ensin menneet, eihän tässä mikään kiire ole minnekään. Oikeuksiaan vaativat vaikuttavat meidän silmissämme henkeäsalpaavan rohkeilta. Ainahan voit joustaa itse… Tämä sitten heijastunee takaisin, kun iso osa meitä ajaa autolla.
    80-luvulla syntyneet ovat aivan eri maailmasta. Hyvässä ja pahassa. Me olemme hyvin, hyvin vaatimattomia. Joustamme ja joustamme ja sitten saamme hillittömän raivarin, jos joustaminen ei auta. Olemme siis täysin noloja nykyajan silmin.
    Tähän nykyajan liikenneraivoon vaikuttaa myös sekin, että autoilu on nykyään kallista. Kalliimpaa, kuin ennen jolloin siihen kykeni köyhäkin suht helposti. Nykyäänhän nuorilla ei ole enää edes varaa korttiin. Kun jokin asia kallistuu, se alkaa saada luokkaluonnetta, käyttääkseni 70-luvun muotisanastoa. Syntyy luokkakonflikti:)
    Vaikka onkin tutkittu, etteivät pyöräilijät nykyään ole sen köyhempiä kuin autoilijatkaan, mutta mielikuvat elävät omaa elämäänsä, ovat sieltä 70-luvulta.
    Tämä nyt vain yhtenä näkökulmana entisten lisäksi, kun oli tuo 70-luku mainittu.
    Netti myös polarisoi kansaa. Samanmieliset löytävät toisensa kaikessa nopeasti, ja netissä ihmiset käyttäytyvät huonosti. Ennenhän ainoa paikka löytää samanmielisiä oli puoluekokous tai suviseurat. Netti on oma universuminsa, eikä sillä ole mitään tekemistä arkielämän kanssa. Mitä enemmän alamme elää netissä, sitä kauemmaksi kasvokkainen arkielämä ja sen käytöskoodi karkaa. Tulevaisuuden maailmassa, jossa eletään kokonaan netissä en enää uskalla pyöräillä. Se on raivon maailma.
    Toisaalta netti on myös tuonut paljon positiivista, mikä on muistettava. Kuten tämänkin kommunikaation.

  2. En ole koskaan ymmärtänyt miksi tosiasiasta muistuttaminen koetaan minään muuna kuin tosiasiasta muistuttamisena. Pyöräilijä häviää autolle. Nakkikioskijonossa voi saada turpaan ja Kaisaniemen puistossa voi tulla raiskatuksi, jos sammuu minihameessa. Turha siitä on suuttua, että joku toteaa tämän.

    Tosin tässä Meilahden tapauksessa on ihan turha varoitella, että pyöräilijä häviää autolle koska kyseessä oli tappo. Sitä riskiä ei sinänsä voi tai ainakaan ole syytä tunnistaa yhtään sen enempää kuin mahdollisuutta joutua rynnäkkökiväärimiehen ampumaksi junassa. Joka sellaisen riskin huomioi kuuluu osastolle. Siis ajakaa vain jatkossakin, vaikka kolaritilanteessa olettekin autoa heikommassa asemassa.

    Sen sijaan siitä keskisormesta kyllä voi ja saa varoitella. Kuinkakohan monta prosenttia se lisäsi riskiä saada auto kylkeen? Varmaan saman verran kuin se lisää turpaansaantimahdollisuuksia nakkikioskilla. Siis muistakaa se, että keskisormi lisää rattiraivoa. Ehkä paljon, ehkä vähän, mutta lisää varmasti ja ihan jokaisen kohdalla. Ja tällä kertaa rattiraivo johti tappoon. Taas yksi fakta lisää.

  3. Ongelma tosiasioiden muistuttamisesta on kenelle asiasta muistutetaan. Viesti pyöräilijän heikkoudesta tuntuu olevan aina suunnattu pyöräilijöille, eli kokonaisuudessaan ”heikkojen tehtävä on varoa vahvoja”. Jos tämä on oma lähtökohta, niin ei tässä varmaan mitään huonoa näekään, mutta itse, kuten varmaan artikkelin kirjoittajakin, haluan nimenomaan niiden vahvojen pitävän tämän mielessään ja käyttäytyvän se huomioon ottaen, eikä ajatellen ”kyllähän ne väistää, eihän ne niin tyhmiä ole että haluavat kuolla”.
    Minihamevertaus on siitä mielenkiintoisen tahaton (toivottavasti ainakin tahaton), että siinä muistutetaan nimenomaan pahamielisestä vahvemman vallasta. Vähäpukeisen naisen täytyy huolehtia itsestään, koska jotkut vahvemmat toimivat juurikin vahvemman vallan oikeutuksella. Tällöin ei liene juurikaan hyötyä muistuttaa vahvempaa muiden heikkoudesta. Autoilijoiden tapauksessa toivottavasti olisi.
    Rattiraivo on siitä ehkä hankala tapaus, että sitä potevat ilmeisen tarkoituksella haluavat aiheuttaa toiselle pahaa. Eivät (kaikki) ehkä tappaa, mutta jotain kuitenkin. Mutta jos tällä perusteella autoilijoille ei voi tai tarvitse muistuttaa vahvemman vastuustaan liikenteessä, niin minihamevertauksena olisi pikemminkin kaikkien naisten varoittaminen kaikista miehistä potentiaalisina raiskaajina, joka paikassa, joka tilanteessa.

  4. Jostain syystä autoilijan kiire päästä töihin/kotiin/harrastuksiin/kauppaan on tärkeämpi kuin jalankulkijan tai pyöräilijän kiire. Kun on auto hankittu, sillä pitää päästä mahdollisimman nopeasti kaikkialle, eikä nopeusrajoitusta hitaammin saa missään nimessä ajaa. Hitaammat tielläliikkujat eivät ole autoilijan mielestä samanarvoisia, vaikka matkustajien määrä olisikin sama. Yleensähän autossa on vain kuski kyydissä.

  5. Kävellen ja pyöräillen ei voi tappaa autoilijaa, toisin päin se onnistuu jopa vahingossa täysin autoilijan huomaamatta. Kenellä siis pitäisi olla suurin vastuu liikenneturvallisuudesta? Vielä kun huomioidaan, että myös autoilijoiden omat lapset kulkevat samoilla väylillä kuin aikuisetkin (ajoradoilla harvemmin).

  6. Suurin vastuu liikenneturvallisuudesta on tietysti kaikilla liikenteeseen osallistuvilla. Kukaan ei siellä ole vapaamatkustaja. Vaikka pikkulapsi ei kaikkia sääntöjä osaakaan, heillekin pitää opettaa olemaan ryntäilemättä ja kunnioittamaan vaikkapa punaisia valoja. Aikuiselta pyöräilijältä voidaan sitten jo vaatia sääntöjen tuntemusta, jos liikenteessä aikoo liikkua. Korttipakon puuttuminen ei tarkoita sitä, ettei sääntöjä pitäisi osata. Se tarkoittaa vain sitä, että sääntöjen osaamista ei tarvitse valvotusti todistaa.

  7. Suurin vastuu kaikilla… Töissäkin vastataan kysymykseen ”mikä näistä on tärkein” välillä ”kaikki”. Usein näissä tilanteissa tuntuisi motiivina olevan joko peittää omaa vastuuta tai omaa tietämättömyyttä. Mitään hyötyä siitä ei ole.

    Jos liikenteessä yhden moka voi aiheuttaa kuhmun, toisen oman vammautumisen tai kuoleman, ja kolmannen jonkun muun tai kokonaisen joukon vammautumisen tai kuoleman, niin minusta on käsittämätöntä väittää, ettei vastuissa olisi eroa. Varmaan tässä siis on taas jokin erilainen arvoasetelma taustalla. Itse olen sitä mieltä, että ihminen on vastuussa myös muista, eikä vain itsestään. Samalla periaatteella on säädetty monia muitakin asioita tässä maassa.

    Ja mitenkähän sääntöjen tuntemuksella voi välttää tulemasta tapetuksi, mikä oli tässä aiheena? Tappoa nyt toki ei vielä ole todettu, eikä todeta pitkään aikaan, mutta julkisuudessa ei ole ollut vielä mitään merkkejä pyöräilijän sääntörikkomuksista.

Vastaa