Kevyen liikenteen stigma

perjantai, 22. toukokuuta 2009

Minua on jo pidemmän aikaa askarruttanut se, miksi Suomessa niputetaan jalankulku ja pyöräily järjestelmällisesti aina yhteen termin ”kevyt liikenne” alle. Löysin Johanna Taskisen (os. Kallioinen) diplomityöstä vähän historiallista valoa aiheeseen.

Tässä vähän poimintoja. Toivottavasti en vedä liikaa mutkia suoriksi! Suosittelen alkuperäisteokseen tutustumista kaikille.

60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa yleisillä teillä kuolemaan johtaneissa onnettomuuksissa surmansa saaneista tienkäyttäjistä noin puolet oli jalankulkijoita, pyöräilijöitä, mopoilijoita ja kelkkailijoita. Koska turvallisuusongelma yhdisti pyöräilyä ja jalankulkua aikaisempaa enemmän, vakiintui silloin Suomessa käyttöön kevyen liikenteen käsite, ja ryhdyttiin rakentamaan kevyen liikenteen väyliä.

Kävelyn ja pyöräilyn yhdistäminen ei kuitenkaan ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan ne niputettiin myös muualla enemmän tai vähemmän yhteen, vaikka uutta termiä ei välttämättä luotukaan. Keskeistä ei siis ole varsinaisen uuden käsitteen synty vaan se, että jalankulkua ja pyöräilyä alettiin Suomessa systemaattisesti käsitellä yhdessä. Alankomaissa ja muissa korkeamman pyöräilyosuuden maissa pyöräily säilytti itsenäisemmän aseman. Suomessa tiiviimpää yhteenliittämistä selittää osaltaan talvi, sillä talvella pyöräily on Suomessa vähäisempää kuin muualla Euroopassa, ja jalkakäytävien ja pyöräteiden yhdistäminen helpottaa niiden talvikunnossapitoa.

Kevyen liikenteen käsite on ongelmallinen siksi, että se viittaa sekä ajoneuvoliikenteeseen (pyöräilyyn) että jalankulkuun, jotka ovat tieliikennelaissa kaksi eri asiaa. Kevyttä liikennettä ei olekaan laissa määritelty, vaikka siellä puhutaan kevyen liikenteen väylistä tai varovaisuusvelvollisuudesta kevyttä liikennettä kohtaan. Toisaalta pyöräilijää ei kuitenkaan kohdella liikennesäännöissä kuin mitä tahansa ajoneuvonkuljettajaa. Hänen asemansa riippuu Suomessa nykyään muun muassa siitä, kulkeeko hän pyörätiellä vai ajoradalla tai onko pyörätietä ylipäänsä olemassa.

Antti Poikola

avatar

Aktiivinen pyöräilyn edistäjä. Entinen Jyväskyläläinen ja nykyisin taas Helsinkiläinen paluumuuttaja.

Lisää tältä kirjoittajalta / Kotisivu

5 thoughts on “Kevyen liikenteen stigma

  1. Asiaa. Kaiken huippuna sitten jotkut ”kevyen liikenteen väylät” on vielä erikseen ”sallittu mopoille”. Meno on välillä hurjaa pyöräilevien perheiden (esim. kuopus 4 v omalla ja liian isolla pyörällään), skeittareiden, luistelijoiden, kilpapyöräilijöiden jne jakaessa kapeita väyliä. Polkupyörä on ajoneuvo, ei lelu. ”Vanhaan hyvään aikaan” koulussa opetettiin suuntamerkit, säännöt, ryhmittymiset, fillarin kunnossapito jne. Nyt kukin saa siirtyä kolmipyörästä kilpapyörään kuten parhaaksi näkee ja kokee. Jalkakäytävillä tämän näkee käytännössä siinä, etteivät yli 12-vuotiaatkaan enää ymmärrä oikealla ajamisen merkitystä: pyöräily on leikinomaista pujottelua ja välinpitämättömyyttä liikennesäännöistä. Suuntamerkkiä ei kannata edes toivoa, mutta kun toverit ymmärtäisivät edes ohittaa edellä ajavan vasemmalta. Joo, saahan sitä haaveilla.
    😉

Vastaa