Kiiltopaperi nostaa pyöräilyn statusta

perjantai, 13. marraskuuta 2009

Suomen Kuvalehti kirjoittaa uusimmassa numerossaan pyöräilyn edistämisestä (SK 46/2009). Artikkeli on erinomainen johdanto niille, jotka eivät päivittäin seuraa Helsingin pyöräilyskenen uusimpia kuulumisia. Kirjoitus valottaa pyöräilyyn liittyvien tavoitteiden, toiveiden ja toisaalta käytännön välistä ristiriitaa.


Pyöräilyn potentiaali saadaan hyödynnettyä, kunhan edellytykset ovat kunnossa.

Artikkeli alleviivaa, että kylmä ilma ei selitä, miksi Helsingissä pyöräillään vain 6,8 prosenttia kaikista matkoista, kun maan pyöräilypääkaupungissa Oulussa luku on yli 20 %. Oulussakin pyöräily vähenee talvella, mutta Helsingissä se romahtaa. Selitys ei olekaan ilmasto, vaan asenneilmasto: Helsingissä pyörätiet päättyvät aivan liian usein kuin seinään.

Jutussa haastateltu Helsingin kaupungin toistaiseksi ainoa pyöräilystä vastaava virkamies Marek Salermo kertoo varsinaisen syyn sille, miksi Suomessa vielä jäädään niin kauaksi muiden samoilla leveyspiireillä sijaitsevien pyöräilymaiden luvuista: paperilla Helsinki on suorastaan mainio pyöräkaupunki, mutta käytännössä tilanne on toinen.

Kirjoituksessa tuodaan hyvin esille, että turvallisin tapa järjestää pyöräliikenne vilkkailla kaduilla on kadun reunaan erotettu yksisuuntainen pyörätie. Helsingissä tällaisia pyöräväyliä ei toistaiseksi vielä juuri ole, mutta onneksi tilanne alkaa ensi vuodesta lähtien hiljalleen parantua.

Pyöräily ja jalankulku on Suomessa sekoitettu toisiinsa, minkä vuoksi ihmiset on totutettu pyöräilemään vastoin sääntöjä jalkakäytävillä silloin, kun pyöräilijöille ei ole varattu omaa väylää. Pyöräreittien puutteessa ihmiset eivät uskalla pyöräillä autojen vieressä, vaikka juuri sinne suunnittelijoiden kuuluu varata pyöräilijöille tilaa. Helsingin pyöräteistä suurin osa onkin rakennettu sinne, minne ne mahtuvat helposti – ei sinne, missä niitä tarvitaan.

”Yksi syy oululaisten pyöräilyintoon onkin, että kaupunkia suunnitellaan niin, että pyörä on nopein tapa liikkua”, artikkelissa tiivistetään. Pyöräilyn sujuvuudelle ei ole olennaista, että pääsee kiitämään ohjuksena eteenpäin, vaan se, ettei jatkuvasti joudu pysähtelemään.

Laatulehtien huomio on parasta, mitä pyöräilyn edistämiselle voi julkisuudessa tapahtua, koska lehdet seuraavat toistensa kirjoittelua ja niitä lukevat niin portinvartijaryhmät kuin suuri yleisökin. Kiiltopaperille painetun Suomen Kuvalehden kirjoitus pyöräilystä tulee tekemään pyöräilylle vielä valtavasti hyvää.

Martti Tulenheimo

Kaupunginparantaja. Kaupunkifillarin perustaja. Tuottaja ja Helsingin polkupyöräilijät (HePo) ry:n järjestökoordinaattori. Helsingin kaupungin rakennuslautakunnan jäsen. Pyöräliiton varapuheenjohtaja.

Lisää tältä kirjoittajalta / Kotisivu

2 thoughts on “Kiiltopaperi nostaa pyöräilyn statusta

  1. Helsinki vs. Oulu vertailu on minulle nykyisenä helsinkiläisenä, entisenä oululaisena varsin henkilökohtainen. Oulun sää on suuren osan vuotta varsin karsea, mutta pyöräteiden pääväylät pidetään kohtuullisen hyvin auki, siitä kiitos kaupungille. Järkytyin asuttuani hetken Tampereella kun muhkuraiselle jäälle menneille väylille ei tehty mitään viikkokausiin.

    Keskustelu pyöräkaistojen erottamisesta autoteiden rinnalle saa minut mietteliääksi. Helsingissä, jossa tiet ovat vain harvoin jäässä, tämä varmasti toimii hyvin. Vastaavanlaisten ratkaisujen toteuttaminen Oulussa saisi minut harkitsemaan talvipyörilyä/reittivalintoja uudelleen. Vaatii rohkeutta pyöräillä pimeässä muhkuraisella jäällä autojen suhatessa senttien päässä ohi. Ajolinjaa on jäisissä olosuhteissa vaikeaa saada suoraksi ja kaatumatapauksissa seuraukset voivat olla paljon vakavammat kuin erillisellä pyörätiellä/kevyen liikenteen väylällä. Toisaalta, Oulussa lääniä vielä ja keskusta on pieni. Siellä erillisten pyöräteiden rakentamiseen on paremmin tilaa kuin Helsingissä ja väyläsuunnittelu voi olla hyvinkin erilaista.

  2. Tärkeitä kommentteja. Jotta pyöräilystä voisi tulla vakavasti otettava kulkumuoto, siitä on tehtävä toisaalta niin sujuvaa, että se saa ihmiset vaihtamaan pyörän selkään. Toisaalta pyöräilyn on oltava niin turvallista, että vaikkapa minun äitini uskaltautuisi pyöräilemään.

    Tämä on yhtälönä haastava, mutta täysin saavutettavissa.

    Tärkeintä on aluksi saada olosuhteet sellaisiksi, että nykyiset pyöräilijät pidentävät pyöräilykauttaan ja uudet ryhmät innostuvat pyöräilemään entistä enemmän. Pyöräilijöiden lisääntyessä liikenteessä syntyy voimakas paine tehdä molemmista yllä mainituista tavoitteista käytäntöjä.

    Hyvä esimerkki on Tukholma. Siellä pyöräilyn kulkutapaosuus kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa. Oulu on siinä mielessä ideaali vertailukohde, että siellä on todella talvella talvi, kun Helsingissä usein vedotaan siihen, että talvi estää sen ja sen asian tekemisen. Miksi estäisi, jos kerran Oulussakaan talvi ei ole este?

Kommentoi